Kuntoutusta "kaviouralla" Kaunialassa vuonna 1951.
Kuntoutusta "kaviouralla" Kaunialassa vuonna 1951. Kuntoutettavana Veikko Hentunen ja Hugo Illi.
Kuva: Kauniala / Sotainvalidien Veljesliitto

Suomalaisen kuntoutuksen ensiaskeleet

Kymmenientuhansien sotilaiden vammauduttua sodassa siviilipuoli ei pystynyt hoitamaan niin suurta potilasmäärää. Sotainvalidien Veljesliitto perustettiin huolehtimaan sodissa vammautuneista ja ajamaan heidän etujaan. Sotainvalidien kuntoutus oli lähtölaukaus nykyiselle kuntoutukselle Suomessa.

Suomen sodissa 1939–1945 vammautui pysyvästi noin 96 000 ihmistä. Heidän piti opetella uudenlainen elämä – ilman kättä, ilman jalkaa, sokeana tai kipujen kanssa. Tarve kuntoutukselle oli suuri.

Sotainvalidit perustivat tueksi ja turvaksi oman huolto-, etu- ja veljesjärjestön Sotainvalidien Veljesliiton. Se huolehti, että sotainvalidit saivat tarvitsemaansa hoitoa ja kuntoutusta sekä tarjosi vertaistukea. Elämään palaaminen helpottui, kun sodan traumoja pääsi purkamaan kohtalotovereiden kanssa. Liitto myös koulutti jäseniään uusiin ammatteihin.

Kaunialasta tuli kuntoutuksen edelläkävijä. Siellä hoidetaan yhä sotainvalideja, mutta myös muuta vanhusväestöä ja kuntoutusta tarvitsevia ihmisiä.

Moni sotainvalidi joutui viettämään vammautumisen jälkeen vuosia sairaalassa. Kun sotavammasairaalat ajettiin alas, päätti Veljesliitto huolehtia jatkuvaa hoitoa tarvitsevista sotainvalideista ja alkoi 1940-luvulla perustaa hoitolaitoksia. Vuonna 1946 Kauniaisiin perustettiin vaikeavammaisten sotainvalidien hoito- ja kuntoutuslaitokseksi ja kodiksi Kauniala, ja siitä tuli kuntoutuksen edelläkävijä. Kaunialassa hoidetaan yhä sotainvalideja, mutta myös muuta vanhusväestöä ja kuntoutusta tarvitsevia ihmisiä.

Yhä useampi vaikeavammainen kykeni sodanjälkeisinä vuosina palaamaan työelämään.

Vaikeavammaisten hoitoon kiinnitettiin sodan päätyttyä yhä suurempaa huomiota ja hoitomuodot kehittyivät merkittävästi. Lisäoppia kuntoutukseen käytiin hakemassa Englannista ja Yhdysvalloista. Sotainvalidien hoidossa vietiin läpi ajatus aktivoivasta, ja kuntouttavasta hoidosta nopeammin kuin vastaava ajatus toteutui yleisessä terveydenhuollossa.

Sodassa terveytensä menettäneet eivät halunneet antaa periksi vaan he halusivat palata työelämään – vammoistaan huolimatta. Sodanjälkeisinä vuosina yhä useampi vaikeavammainen kykenikin palaamaan työelämään kuntoutuksen ja ammattikoulutuksen ansiosta. Sotainvalidien ammattikoulutuksen järjestämisessä merkittävä rooli oli Suomen Punaisella Ristillä, ja koulutusyhteistyötä Veljesliitto teki myös Invalidisäätiön kanssa.

Vammoistaan huolimatta sotainvalidit ovat keskimääräistä paremmassa kunnossa ja elävät kauemmin kuin muut ikäisensä.

Sotien jälkeen lähes 6 000 raaja-amputoitua tarvitsi avukseen proteesia. Mutta jos proteesia ei käyttänyt oikein, se aiheutti usein särkyjä ja nivelten kulumia. Sotainvalidien Veljesliitto perusti Invalidisäätiön kanssa Proteesisäätiön, joka haki proteesioppia ulkomailta, kehitti tekojäseniä ja opasti niiden käyttämisessä. Proteesien käyttäjille alettiin esimerkiksi järjestää kävelykoulutusta. Helsinkiin perustettiin amputoitujen sotainvalidien hoitoon erikoistunut Kaskisaaren kuntoutumislaitos, joka oli vuoteen 1969 asti alallaan ainoa Suomessa.

Fyysisten ja henkisten hyötyjen kannustamana kuntoutus kehitettiin huipputasolle.

Alkoi syntyä myös yksityisiä kuntoutuslaitoksia ja terveyskylpylöitä, joita ilman laajamittainen sotainvalidien kuntoutus ei olisi onnistunut. Vuonna 1985 Suomessa oli 32 sotavammaisille kuntoutusta antavaa kuntoutuslaitosta ja terveyskylpylää.

Fyysisten ja henkisten hyötyjen kannustamana kuntoutus kehitettiin huipputasolle. Vähitellen myös muut sotainvalidit saatiin kuntoutuksen piiriin.

Tällä hetkellä kaikki sotainvalidit saavat valtion korvaamaa kuntoutusta. Vammoistaan huolimatta he ovat keskimääräistä paremmassa kunnossa ja elävät kauemmin kuin muut ikäisensä. Syynä pidetään muun muassa heidän pitkään saamaansa hyvää ja monipuolista hoitoa, johon kuntoutus on kuulunut jo varhaisessa vaiheessa.

Vanhuudenpäiviä on vietetty kodinomaisissa sairas- ja veljeskodeissa.

1970-luvulla sodissa vammautuneille ikääntyneille alettiin kehitellä sairaskoteja, jotka olisivat sairaalan ja kuntoutuslaitoksen välimuotoja. 1990-luvun alkuun mennessä ympäri Suomea oli rakennettu kattava sairas- ja veljeskotiverkosto heille, jotka eivät enää selvinneet kotonaan mutta eivät tarvinneet myöskään sairaalahoitoa. Näissä kodinomaisissa laitoksissa sotainvalidit ovat saaneet viettää vanhuudenpäiviään. Nyt, sotainvalidien määrän vähentyessä, laitoksissa saa hoitoa myös muu väestö.

Sotainvalidit ja heidän järjestönsä ovat vuosikymmentensä ajan olleet monessa asiassa edelläkävijöitä.

Sotainvalidien Veljesliitto

Sotainvalidien itsensä vuonna 1940 perustama Sotainvalidien Veljesliitto – Krigsinvalidernas Brödraförbund ry on sekä vammaisjärjestö että Suomen vanhin edelleen toimiva veteraanijärjestö. Liitto pyrkii helpottamaan jäsentensä kotona asumista sekä valvoo, että sotainvalidit saavat heille kuuluvat palvelut. Sotainvalidien puolisot ja lesket ovat myös Veljesliiton jäseniä. Vuoden 2017 alussa sotainvalideja oli elossa noin 2500 ja puolisojäseniä noin 8400. Puolisojäsenyyden lähtökohtana on tarve pitää huolta sotainvalidia usein vuosikymmeniä hoitaneista elämänkumppaneista. Sotainvalidien Veljesliitto jatkaa toimintaansa kattojärjestönä arviolta 2020-luvun puoliväliin asti huolehtien viimeisistä jäsenistään.